Gryffenmarkiksi sanotaan metsäisten kukkuloiden peittämää erämaa-aluetta, joka sijoittuu lännen kolmen vapaan kuningaskunnan ja koillisessa sijaitsevan pahan Lumoojattaren hallitseman Angomirin valtakunnan välissä.

Aikoinaan Gryffenmark oli neljäs vapaista valtakunnista, mutta sitten sen maagit antoivat Lumoojattaren houkutella itsensä lankeemukseen. Noitaprinssitjakoivat vallan, ajoivat kuningassuvun lainsuojattomiksi ja kukistivat Aarnikotkan ritarikunnan, joka oli ollut rajavaltakunnan turva. Noitaprinssien aika oli keskinäisen kilpailun, korruption ja rappion aikaa. Gryffenmarkin välit muihin vapaisiin valtakuntiin viilenivät ja Lumoojattaren vakoojat tekivät myyräntyötään. Maagiruhtinaat jättivät kansan kurissa pitämisen karskeille palkkasotureille (jopa peikoille, ogreille ja vihatuille koirankuonolaisille!) ja syventyivät itse torneissaan kiellettyihin tutkimuksiin. Noitaprinssien ei kuitenkaan koskaan onnistunut täysin tuhota hallitsijasukua, jonka jäsenet takaa-ajettuinakin puolustivat tavallista kansaa ja taistelivat vallananastajia vastaan.

Viimein noitaprinssien kilpailu puhkesi raa'aksi sisällissodaksi, ja hallitsijasuvun viimeinen, prinssi Adelmund, joka kantoi sukunsa sinettisormusta, näki tilaisuutensa tulleen.  Uskollistensa voimin hän aloitti rohkean kapinan ja tuhannet liittyivät hänen riveihinsä vapautuakseen noitaprinssien ikeestä. Adelmundin kapinasta lauletaan vieläkin lauluja ja se oli menestys. Noitaprinssit kukistettiin mutta liian myöhään: Lumoojattaren legioonat marssivat jo Gryffenmarkin rajojen yli ja lohikäärmeet heräsivät luolistaan. Suuri viha alkoi.

Suuren vihan aikana Gryffenmark miehitettiin ja hävitettiin ja lopulta se autioitui. Valaliitto ajoi Lumoojattaren takaisin vuorten taakse, mutta suuren vihan loputtua vain puoli-ihmisiä enää asui Gryffenmarkin kauniissa maassa. Kolme jäljelle jäänyttä vapaata kuningaskuntaa jäivät nuolemaan haavojaan ja Lumoojatar katosi. Kaikki tuntuivat unohtaneen Gryffenmarkin.

Suurta vihaa seurasi hidas toipumisen kausi. Ruton, sodan, nälänhädän, lohikäärmeiden ja maagisten katastrofien jäljet kuitenkin vähitellen paranivat. Rajalinnakkeet pysyivät valppaina ja Gryffenmarkin peikkojen ryöstöretket kävivät yhä harvinaisemmiksi. Asukkaat vaurastuivat mutta samalla heidän määränsä lisääntyi. Parissa sadassa vuodessa kolme vapaata kuningaskuntaa alkoivat käydä ahtaiksi. Yhä useammat alkoivat tähyillä kohti Gryffenmarkin asumattomia seutuja kuka vaurauden, kuka vapauden toivossa, kuka paetakseen jotakin.

Viimeisen viiden kymmenen vuoden aikana rohkeita uudisasukkaita on alkanut yhä enemmän virrata Gryffenmarkiin. Gryffenmark ei kuulu mihinkään valtakuntaan, mutta sen asukkailla on hyvät suhteet kolmeen kuningaskuntaan. Uudisasutuksesta huolimatta Gryffenmark on yhä erämaata. Ihmisasutus on niukkaa (uudistiloja, pieniä kyliä, pari kaivosta ja Glendin pieni kaupunki) ja se on keskittynyt kuohuvan louhivirran ja sen sivujokien tuntumaan.

Glendin kaupungin kyljessä on Harjukaisten puolituisklaanin ssuri smial ja joitakin puolituisperheitä elää ihmisten joukossa myös muualla Gryffenmarkissa. Salohaltijoita elää Fimbul-vuorten alarinteille levittäytyvässä Ikikorvessa, ja heitä voi tavata myös muualla Gryffenmarkissa. Salohaltijat muistavat vielä valaliiton ja ovat siksi ystävällismielisissä väleissä ihmisten kanssa. He kuitenkin pysyttelevät yleensä mieluummin omissa oloissaan. Salohaltijoiden pienet ja iloluontoiset sukulaiset, keijut ovat verrattain yleisiä Gryffenmarkissa mutta he harvoin näyttävät itseään ihmisille. Kuparivaaroilla puolestaan on vireä kääpiöyhteisö, joka käy aktiivisesti kauppaa ihmisten kanssa. Fimbul-vuorten suuret kääpiökaivannot puolestaan ovat aikaa sitten autioituneet ja joutuneet peikkojen haltuun. Siellä täällä metsissä on maahisten klaaniyhteisöjä, joihin kääpiöillä on hyvät välit. Ihmisten kanssa epäluuloiset maahiset eivät juurikaan ole tekemisissä.

Ihmisille vihamielisiä puoli-ihmislajeja ovat peikot, ogret ja koirankuonolaiset. Kun Lumoojatar katosi, jäivät hänen legioonansa ilman johtoa. Idän ihmiset palasivat joko Angomiriin tai vielä kauemmas Fimbul-vuorten taakse. Monet peikot sen sijaan palasivat vanhaan heimokeskeiseen elämäntapaansa ja jäivät Gryffenmarkiin. Nykyisinkin Gryffenmarkisa on lukuisia itsenäisiä peikkoyhteisöjä. Yleensä peikot asuttavat vanhalta ajalta peräisin olevia raunioita ja luolastoja, joita ne yleensä ovat laajentaneet omiin tarpeisiinsa. Gryffenmarkin ihmiset suhtautuvat peikkoihin vähintäänkin epäluuloisesti, mutta jotkut heimot ja poikkeusyksilöt on hyväksytty ihmisten kauppakumppaneiksi. Valtaosa peikoista kuitenkin pitää ihmisiä vihollisinaan. Peikkojen jättimäiset sukulaisten ogret asuvat toisinaan yhdessä peikkojen kanssa, mutta valtaosa niistä vietää raakalaismaista elämänsä erämaan pienissä metsästäjäyhteisöissä. Ogreihin ihmisillä ei ole mitään positiivisia suhteita. Lumoojattaren sotilaista pelätyimpiä olivat julmat koirankuonolaiset. Suurin osa nistä tuhottiin suuren vihan viimeisissä taisteluissa, tai sitten niiden onnistui paeta Angomiriin. Nyt nyt kuitenkin taas huhutaan niitä Gryffenmarkin korvissa kulkevan.

Glendin kaupunki on Gryffenmarkin keskus. Glend on rakennettu vanhan samannimisen kaupungin raunioille, mutta se ei parilla tuhannella asukkaallaan ole likimainkaan yhtä suuri kuin edeltäjänsä. Glendin ympärille on rakennettu yksinkertainen paaluvarustus mutta kaupunki on jo kasvanut sen rajojen ulkopuolelle. Glendin hallinto (jos sellaisesta voidaan puhua) perustuu kaupunkikokouksiin ja sivutoimisena pormestarina toimivan kauppias Geldbergin uutteruuteen. Veroja ja muuta ikävää on hyvin vähän, koska julkiset menot ovat pienet. Varustuksia ylläpidetään talkoilla ja rahapalkkaa maksetaan vain seriffi Didrik Käsipuolelle ja hänen muutamalle apulaiselleen. Geldbergin ja Didrikin lisäksi kaupungin merkkihenkilöihin lukeutuvat velho Bertrand Näkijä (sopii pelaaja magian käyttäjän suojelijaksi), Virtauksen pyhäkön esimies sisar Margareet, Iloisen sian omistaja rouva Roshilde Kuusama (puolituinen) ja aseseppä Ahjo-Gilbert. Asukkaita ja yksityiskohtia keksittäköön tarpeen mukaan. Glendiläiset, kuten Gryffenmarkin asukkaat yleensäkin, ovat uudisraivaajia, rohkeaa ja itsellistä väkeä, joka ei tahdo asioihinsa sekaannuttavan. He eivät pääsääntöisesti kuitenkaan ole varsinaisia sankareita eivätkä itsetarkoituksellisesti etsi vaaroja.

Gryffenmarkissa puhutaan muinaisenglantia (saksien kieli) muistuttavaa kieltä, jota kirjoitetaan tavallisin kirjaimin. Kääpiöiden puheenparsi puolestaan muistuttaa muinaisnorjaa ja sitä kirjoitetaan riimuilla. Maahisten kieli muistuttaa muinaisalasaksaa (flaamin edeltäjä). Puolituiset puhuvat ihmisten kieltä. Haltijat ja keijut puhuvat omaa tolkieneskia kieltään, jota kirjoitetaan oudoilla mutta kauniilla kirjaimilla. Peikkojen ja ogrejen kieli muistuttaa serbokroaattia tai puolaa. Ne eivät tunne kirjoitustaitoa. Koirankuonolaiset ja Angomirin ihmiset puhuvat venäjää muistuttavaa kieltä, jota kirjoitetaan omilla aakkosillaan. Tosin koirankuonolaiset eivät osaa kirjoittaa.

Gryffenmarkin valtauskonto on virtaus. Virtauksen opin mukaan kaikki elolliset olennot ovat yhteydessä toisiinsa niiden läpi virtaavan elämänvoiman ansiosta. Elämänvoiman muodostaman yhteyden takia ihmisen pitäisi pyrkiä harmoniaan muun olevaisen kanssa. Harmoniaksi käsitetään sellaiset asiat kuin myötätunto, rehellisyys, ja oikeudenmukaisuus. Harmonian vastaisia taas ovat itsekkyys, julmuus ja valhe. Virtauksen opin toivat vapaisiin kuningaskuntiin muinaisaikoina eläneet valaistuneet opettajat, joita kutsutaan seitsemäksi viisaaksi. Heidän muistiin merkityt opetuksensa ovat virtauksen pyhät kirjat. Virtaus on henkilökohtaisempi uskonto kuin keskiajan katolisuus. Kirkkohierarkia ja papisto on olemassa, mutta niillä ei ole kovin suurta valtaa. Yhteisiä rituaaleja on, mutta seurakuntaelämää tärkeämmäksi katsotaan henkilökohtainen etsintä. Enemmistö vapaiden kuningaskuntien papeista on oppineita ja mystikkoja (kuin magiankäyttäjiä temppiksen loitsuilla) mutta kirkon piirissä toimii myös harmonian puolustamiselle ja hengelliseen kehitykselle omistautuneita soturimystikkojen veljeskuntia, joiden jäseniä kutsutaan temppeliritareiksi. Gryffenmarkin villillä rajaseudulla papisto koostuu pääasiassa temppeliritareista. Temppeliritarit eivät opiskele eivätkä taistelussa käytä teräaseita symbolisista syistä: heidän tehtävänsähän on edistää virtausta eikä katkaista sitä.